MINUN TARINANI
TARINANI NÄKYMÄTTÖMÄSTÄ NÄKYVÄKSI – MATKA MINUKSI – MATKA KOTIIN
Kun elämä alkaa heitellä eteen yhä isompia kivenjärkäleitä, ei lopulta auta kuin pysähtyä.
Minut pysäytti 8 vuotta sitten burn out. Se oli käännekohta, joka lähti kuljettamaan mua uuteen suuntaan elämässäni. Kuitenkin vasta vajaa kaksi vuotta sitten todella ymmärsin, miten olin elänyt koko elämäni selviytymistilassa – hermoston kroonistuneessa hätätilassa. Kuin peura ajovaloissa.
Ymmärsin, miten se kaikki minussa puristuksissa ja supistuksissa oleva oli ohjannut koko elämääni ja kokemusta itsestäni; se, mitä kaikkea itsessäni kannoin – syvällä kehossani, hermostossani, alitajunnassani.
Pienensin itseäni ja väheksyin omia tarpeitani koska niin koin sisimmässäni ansaitsevani. Muut kyllä pystyvät, mutten minä. Muille tuo on mahdollista, muttei mulle. Muut kyllä ansaitsevat kaiken mitä kaipaavat, minä en.
Sisäinen oletukseni oli, että olen tässä elämässä muita varten. Huolehtimalla muista, koin olevani tärkeä, silloin mulla oli oikeus olla olemassa. Sivuutin omat tarpeeni ja todelliset tunteeni – en edes osannut tunnistaa niitä. Koin, että tekemällä, suorittamalla, hoitamalla, kontrolloimalla, ilman omia rajoja – olemalla just sitä mitä kukin kulloinkin multa tarvitsee – silloin mulla on arvoa, merkitystä.
Kun lapsena kehotettiin olemaan kiltti ja reipas, sen todellakin suoritin mallikkaasti nelikymppiseksi saakka. Miellytin ja mukauduin, olin se “joo okei, päätä sä” -tyyppi, koska en uskaltanut ilmaista todellisia tunteitani. Koin kaikkien muiden tietävän paremmin. Vaadin itseltäni valtavasti ja silti tunsin riittämättömyyttä, huonommuutta ja arvottomuutta.
Yhteydettömyys itseeni – kuka minä olen, mitä minä tunnen ja tarvitsen, mitkä ovat minun unelmiani, mitä tavoittelen – mitä minä haluan – oli kaiken tämän alla. “Pään ja kehon” välinen yhteys oli poikki. Elin itseni sivussa – sen mukaan, mitä oletin multa odotettavan – ulkoisessa ohjauksessa. Näkymättömänä itselleni.
Kaikkea edellä mainittua ohjasi syvällä kehossani puristuksissa oleva pelko ja häpeä. Epävarmuus ja nimenomaan pelko häpeästä ohjasivat valintojani ja rajoittivat valtavasti elämääni. Pelkäsin koko ajan “paljastuvani”, koska en tuntenut itseäni, sitä kuka aidosti pohjimmiltani olen, ja jos “paljastun” ja tulen näkyväksi aitona itsenäni, tulen hylätyksi. Se oli uuvuttavaa.
Lopulta ymmärsin, että elämä ei ole mun ulkopuolella, vaan sisäpuolella – minussa.
Ymmärsin, että olin koko ajan luonut elämääni tästä sisäisestä tilasta käsin – ja tulisin jatkossakin luomaan. Oli siis lähdettävä muuntamaan sitä sisäistä tilaa, jotta voisin luoda tulevaisuuttani täysin erilaisesta lähtökohdasta. Luoda jotain muuta, kuin oli tähän asti ollut.
Oli aika omistaa se kaikki. Kaikki minussa oleva. Nostaa näkyväksi ne pimeimmätkin osat itsestäni, joita olin koko elämäni painanut piiloon. Ne synkimmätkin tunteeni ja kokemukseni, opitut ja perityt uskomukset ja ohjelmistot, ylisukupolviset selviytymisen mallistot ja traumat. Hyväksyä ja lopulta syleillä niitä. Se on reitti irti häpeästä ja pelosta, jotka asuvat hermostossa, alitajunnassa.
Ulospääsy tehdään hermoston viesti muuttamalla – luomalla uusia hermoyhteyksiä. Olen ollut kotimatkalla siitä saakka. Vasta kun ystävystyin hermostoni kanssa, sain syvän, todellisen yhteyden itseeni – ytimeeni.
“Vihdoinkin”, – se kuiskasi. “Olet palannut takaisin kotiin”.
Mun visiona on maailma, jossa naiset elävät täysin vapautuneina sisäisistä rajoituksistaan – kahleista, jotka pitävät meidät piilossa ja vähempiarvoisina. Omasta ytimestä kumpuavassa voimassa, turvassa, kukoistuksessa ja potentiaalissa – syvässä yhteydessä itsensä ja sitä kautta ympäröivän maailman kanssa.
Sinä, joka koet syvää tarvetta tuntea itsesi nähdyksi aitona itsenä, tarvetta löytää sisäinen turva, itsemyötätunto ja tasapaino, elämänilo ja nautinto, sekä rakentaa elämäsi omasta autenttisuudestasi käsin – häpeilemättä; mä näen sut, mä tunnen sut.
Juuri nyt, tässä ja jokaisessa hetkessä olet riittävä ja arvokas, ja sussa on valtava potentiaali kukoistaaksesi – aitona ja vapaana. Meissä jokaisessa on.
Irene
